Niin siinä käy, että kun ikää tulee lisää, niin koirakin tulee taas holhottavaksi, kuten pieni pentu. Källi ei kuule eikä näe (etenkään pimeällä) enää kunnolla ja tänään se otti pissareissulla ritolat ja karkas kotiin.

Pimeän aikaan kun mennään läheiseen pikkumetsään pisuretkelle, niin Källi jää pyörätien varteen. Se nuuskuttelee omiaan ojan pohjalla tien varressa, mutta ei mene valon kantaman ulkopuolelle. Kun taas Nasu ja Retku juoksentelevat pimeässä metsässä. Ja irtihän ne kaikki aina metsässä ovat. Tänään Källi sitten kadotti sekä näkö- että kuuloyhteyden akkaan ja yhtäkkiä se vaan päätti lähteä kotiin. Ei auttanut perään huutelu, korvakaan ei kääntynyt. Pihan portilla pikkupojat huuteli akalle, että täällä se menee, otetaanko kiinni? Hihkaisin, että jättäkää rauhaan vaan, ei se kuule mitään ja kotiin se menee kuitenkin. Pikasesti nuoriso naruun ja muorin perään. Ja siellähän se seisoi kysymysmerkkinä kotiportailla, että mihin te jäitte...

Onneksi meillä on tosi turvalliset ulkoilupaikat. Ei ole autoteitä ylitettävänä ja oman pihapiirin naapurit tuntevat koirat hyvin. Saavat kulkea rauhassa, näköjään jopa ilman saattajaa. Viimeiset 10 vuotta on Källi kulkenut matkassa vapaana, tarvii varmaan laittaa se hihnaan pelkästään oman turvallisuuden takia.