Piti ihan palata lukemaan omia kirjoituksia edellisistä treeneistä (1.2), kun tänään me oltiin taas ihan surkeita. Mää en ymmärrä, että mikä tuohon pikkukoiraan nyt taas meni? Kolmen viikon agitreenitauko ja tässä välissä ollaan käyty kerran hallilla vain leikkimässä. Esteitä ei oo tehty kertaakaan.

No meillä oli nyt helppo ja virtaava rata, jota rataantutustumisessa vielä suunnittelin helpottavani hyppykuvioiden osalta, kun niissä on viimeeksi vauhti hiipunut. Hyppyjä ja putkia ja mukavaa rallatusta. Lämmittelyssä Hirmu tuntui olevan mukavassa vireessä, leikki kongilla vapautuneesti, haki sitä innolla ja toi takas akalle. Lentävänä lähtönä alun hypyt ja sitten hurautti putkesta ohi. Korjauksessa meni putkeen väärästä päästä ja sitten teki totaalisen topin. Ei mennyt putkeen sitten millään. Käveli vaan ohi. Ja kun ihan kohdalta menin suuaukolle käskyttämään, niin käveli putkeen metrin verran, teki uukkarit ja tuli takas samasta aukosta. Vauhdin kanssa ei mennyt ollenkaan. Sitten kun koira tajus, että akka meinaa menettää malttinsa, niin heitti vaan selälleen kentälle eikä suostunut tekemään enää mitään.

Näitä "jalattomuuskohtauksia" Hirmu on esitellyt muutamassa tilanteessa aieminkin. Kesällä se makas jalattomana mökin pihassa, kun se ois halunnut mennä mökkiin yöksi eikä saunakamariin. Jalat kanto vaan mökin suuntaan ja saunakamarille ei voinut kävellä. Sama näytelmä on nähty syksyllä kotona eteisessä, kun ois pitänyt kylppäriin mennä tassupesulle. Hirmun jalat kantoi vain olohuoneen suuntaan, mutta jos ois kylppäriin pitänyt kävellä, niin neiti heitti selälleen eteiseen, eikä suostunut liikkumaan mihinkään. Yhdistelmä on itsepäinen koira ja ohjaajapehmeys. Huoh.

No mutta agitreeneissä ei voi ihan vapaasti tuhlata muiden ja kouluttajan aikaa, joten koira kainaloon ja pois radalta. Eipä siinä paljoa treenata, kun koira ei liiku mihinkään. Kentän reunalla, pikkukoira sylissä akalta pääsi itku. Miksi ihmeessä tämä on niin vaikeaa? Jotenkin oli jo ajatus, että yhteinen sävel alkaa löytyä, mutta sitten tulee taas tämmöinen takapakki. Eikä mitään ajatusta, että mistä sillä nyt herne meni nenään. Miksi putket taas oli niin epämieluisia?

Onneksi kouluttajamme Alli ei antanut periksi, vaan kysyi, joskos ryhmän lopuksi koitettas saada Hirmun kaasu esiin Retkun avulla. Retku oli autossa mukana kyllä, sillä se kävin ennen meidän treenivuoroa kertaamassa kontaktit viikonlopun kisoja varten. Niimpä laitoin Hirmun kiinni hallin reunaan ja hain Retkun autosta. Leikittiin lypsykumilla taistelleen ja noutaen. Hirmu hinku mukaan leikkiin ja Retku ärrimurri pisti parastaan. Kierrokset kyllä nousu molemmilla. Kun ryhmä lopetti, kaahasin Retkun kanssa matalilla hypyillä ja putkilla helppoa kuvioita ja oikein kannustin sitä haukkumaan ja riekkumaan. Sitten vaihdoin koiran lennosta ja tein muutaman hyppykuvion Hirmun kanssa. Sen keskittymistä häiritsi kuitenkin kovasti Retku, joka metelöi kentän reunalla. Päästin molemmat koirat irti halliin ja ohjasin Retkua esteille ja annoin Hirmun tehdä omiaan. Ja sehän innostu! Se meni ihan apinan raivolla Retkun rinnalla, hyppi 25 cm hyppyjä ja meni putkeen! Monta kertaa ja ihan täysillä!!! Suoraan ja U-putkeen. Ilman mitään muttia. Kun ralli oli parhaimmillaan, palkkasin molemmat leluilla, takit päälle ja hubailu oli ohi. Saa nähä, miten tämä vaikutti jatkoon. Pakkohan tässä on kokeilla jotain vähän poikkeavaa, kun keinot tuon kakaran motivaation kanssa on ihan hukassa.

Hirmulla on selvästi ollut juoksun jälkeen nyt talvella murkkukausi. Se hakee paikkaansa maailmassa ja mielessä kuohuu. Parin kertaan se on murissut Retkulle ja nyt ihan viimeaikoina se on ruvennut isottelemaan myös muille koirille (mm. Jekku-veljelle). Aiemmin se on aina vaan heiluttanut häntää, leikkinyt ja alistunut muille. Nyt se on huomannut, että siinä on valtaa ja mm. Hirolle se murisi ja selvästi kasvoi monta senttiä, kun tajusi pojan väistävän häntä. Toisaalta tämä on ollut ihan hyväkin juttu, kun aiemmin Hirmu ei ole pitänyt yhtään puoliaan ja se on ollut ihan pulassa, jos pojat yrittää esim. astua sitä. Nyt se on kasvanut isoksi tytöksi, eikä salli mitä vaan enää pojilta.

Ihmistä kohtaan Hirmu on aina ollut maailman helpoin pentu. Avoin, ystävällinen ja rauhallisen hillitty. Sitä ei ole tarvinnut juurikaan kieltää tai käskyttää, se on ollut helppo ja vaivaton ihan luonnostaa. Ehkä tästä johtuen sen on vaikea käsittää, että siltä vaaditaan jotain tai sille asetetaan painetta ohjaajan suunnalta.

Kirjaan tarkoituksella ylös nämä kaikki aatokset ja tapahtumat, sillä toivoin, että tästä olisi jatkossa apua ja ratkaisu löytyisi. Kouluttajana tuo koira antaa kyllä haasteita yllin kyllin ja uskon, että kun se yhdessä tekemisen riemu löytyy, niin meitä ei pidättele mikään. Ja jos se ei heti löydy agilitystä, niin meillä on lukuisia muita harrastuksia tarjolla. Ja vaikka meistä ei voittajia tulisikaan, niin Hirmu on silti yhtä rakas ja pidetty pikkukoira. Jolla on maailman parhaat rapsutteluominaisuudet ja joka aina mahtuu syliin.