Källi on järjestänyt akalle taas ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Kaikki menee hyvin, kun pysytään rutiineissa ja mennään aina samoja lenkkejä. Mutta kun reitit ja suunnitelmat muuttuu, niin muori putoaa kärryitä. Se ei kuule kunnolla (kuulee jotain? mutta ei esim. hahmota, mistä suunnasta ääni tulee) ja näkökin on huonontunut ainakin hämärässä/pimeässä. Ja kai sillä on jo jotain dementiankin oireita, kun välillä käyttäytyy ihan hupsusti.

Mentiin tänään töiden jälkeen mummulle kylään. Yleensä jätetään auto parkkiin ja mennään suoraan sisälle. Nyt olin tehnyt töitä koko päivän ja kun oli satanut kaatamalla, niin koirat olivat ulkoilleet vain lyhen pisulenkin lounasaikaan. Keli kirkastui, joten päätin, että jätän auton mummun parkkii ja käyn ensin koirien kanssa pellolla lenkin. Valoisaakin oli vielä. Ensin Källi ei meinannut lähtä lenkille ollenkaan. Pisutti pyörätien reunaan ja yritti palata mummulle. Sitten sain sen maaniteltya mukaan (hihnaa ei tietenkään ollut edes matkassa) ja käytiin kiertämässä lenkki. Palattiin takaisin mummulle ja Källi jäi nuuskuttelemaan pyörätielle. Me mentiin muiden kanssa jo mummun ovelle seisomaan ja sieltä huikkasin Källille, että hopi hopi. No neiti nosti nenänsä nurmikosta ja päätään kääntämättä kipitti meidän ohi ja parkkipaikalle! Se oli menossa yksin autolle, vaikka me muut seistiin jo mummun ovella. Ja vaikka kuinka huusin, niin ei mitään reagtiota. Ehkä jopa lisäsi muori vauhtia... Tod.näk. se kuuli mun kutsun, mutta ei tajunnut, mistä suunnasta kutsu tuli. Ja niin se ravas suorilta autolle. Onneksi parkkiskalle ei tullut muita autoja juuri silloin. Ja taas juoksi akka... Nastan kun Källi sitten äkkäs, niin ymmärsi, että me muut ei olla vielä autolla.

Höppänä mikä höppänä. Mutta ah niin rakastettava. Jotenkin tuntuu surulliselta, että se niin älykäs ja viisas Källi alkaa kadota ja muorista tulee tämmöinen holhottava. Narussa sitä ei viitsisi pitää, vaikka turvallisuuden kannalta se olisi kyllä paras vaihtoehto. Se kuitenkin kulkee niin omaan tahtiinsa, että sen kanssa pitäisi jatkuvasti pysähdellä tai sitten hoputtaa kulkemaan. Nyt se kuitenkin tulee lähietäisyydellä takana omaan tahtiinsa. Ja eihän se lujaa juokse, karkuunkaan.

Pimenevien iltojen myötä Källi on myös tokassut minua kahdesti. Aina tilanne on ollut sama. Se on ulkona syventyneenä hajumaailmaansa eikä reagoi kutsuun. Olen kävellyt sen luo ja koskettanut perään taikka kylkeen, että haloo, nyt mennään. Ja se säikähtää ja puolustautuu nappaamalla. Eihän se kovaa pure, mutta säikähtäessään kyllä käyttää hampaita. Ja on sitten nolona, kun ymmärtää, että tuttu akkahan se siinä.